Kun kalenterissa lukee kesä, suomalaiset ja onneksi myös ulkomailta tulevat turistit valtaavat kotimaamme niemet ja notkot. Hotellit myyvät eioota, ja kelistä riippumatta museot, kotieläinpihat ja nähtävyydet täyttyvät kesäsandaalien läpsytyksestä.
Kun Helsinki-Vantaa syytää suomalaisia Torremolinokseen syömään lihapullia ja juomaan Kultakatriinaa, minä tykkään tehdä samaa ihan kotimaan kamaralla. Meillä on valtavasti aivan mielettömiä kaupunkeja, kuntia ja nähtävyyksiä. Kun osaa nauttia riittävän yksinkertaisista asioista, saa elämyksiä ihan koko rahalla myös täällä. Minä ainakin saan parempia tarinoita kirjoitettavaksi, sillä eihän sitä koira valitettavasti karvoistaan edes lomalla pääse.
Lomareissuilla tulee luonnollisesti piipahdettua erilaisissa puodeissa. Siltä ei voi välttyä, sillä kutakuinkin jokaisessa museossa, taidenäyttelyssä tai paikallisen nähtävyyden kahvilassa sellainen on.
Vaimon kanssa olemme ihmetelleet yhtä silmiinpistävää ilmiötä näissä kaikissa. Siinä missä hyllyjen pitäisi notkua kotimaista designia ja käsityöläisten taidonnäytteitä, tilan täyttää kiinalainen markan paska. Edelfelt kääntyisi haudassaan, jos tietäisi hänen käsiensä kauneimpien tuotosten päätyneen painokuvaksi puutarjottimeen, jonka taustalla lukee Made in China.
Toki yksityinen yrittäjä saa päättää, mitä hyllyissään myy. Kate on kerättävä ja luonnollista on, että se yritetään maksimoida ostamalla mahdollisimman halvalla ja myymällä parhaalla mahdollisella hinnalla. Silti jokaisen yrittäjän edes eettinen velvollisuus olisi katsoa, että suosisi kotimaista tuottajaa.
Kipeintä tekee katsella kiinakrääsää kuntien ylläpitämien museoiden ja nähtävyyksien putiikeissa. Paikalliset ja maakuntien taiteilijat etsivät käsiensä teoksille myyntikanavia henkihieverissä, ja silti se paikallisen museon ostaja päätyy hankkimaan putkan täyteen markan krääsää.
Veronmaksajien rahoilla ylläpidetyn museokaupan tulevaisuus ei riipu tuloksesta, käsityöläisen elämä kyllä.
Peräänkuulutan erään Suomessakin vierailleen presidentin lanseeraamaa slogania, jonka tietysti eräät pölvästit varastivat itselleen. Mutta kyllä meidän pitäisi vähän enemmän nostaa sitä ”Suomi ensin” -lippua korkeammalle omassa toiminnassamme.
”Mutta kun suomalaiset ostavat sitä euron krääsää, ei ne maksa samasta tarjottimesta Edelfeltin kuvalla Suomessa tehdyn hintaa.”
Ei niin kauan kuin ei ole vaihtoehtoja. Ei niin kauan kuin valikoiman tekijän päässä muutetaan asetuksia. Ei niin kauan kuin me hoemme itsellemme, ettei suomalainen ole valmis maksamaan.
Me olemme ja tänne tulevat turistit ovat valmiita. Meidän pitää ensin vaan uskoa siihen itse.
Tämä kaikki vaatii tietysti työtä niin ostajilta kuin käsityöläisiltä. Tuotteita ja niiden olemassaoloa pitää markkinoida jälleenmyyjille. Toimijoiden pitää tehdä yhdessä työtä, jotta ostajat löytävät tuotteet helposti ja niitä on saatavilla Hangosta Karigasniemelle.
Verorahoilla pyörivien kohteiden on varsinkin kannettava vastuunsa asiassa.
Ei enää markan krääsää hyllyihin kiitos, tai jos otetaan, olkoon sekin suomalaista tuotantoa.
Jos hankit luettavaksesi sen dokumentin, missä taannoin opetettiin ja koulutettiin museoiden henkilökunta ryhtymään varainkeruuseen putiikkia pyörittämällä, tajuat miten kaukana nämä maailmat ovat toisistaan: kaupallinen voiton teko ja tieteellinen tutkimus.
Syy siihen, että museoissa ei myydä vielä parempia tuotteita, kumpuaa museokauppojen taustasta. Ihmeen pitkälle ovat jo pääseet, nyt on lisäkoulutuksen paikka. Kuka konsultoisi vähän museoihmisiä?
Mihin dokumenttiin Anne Viittaat?