Seurasin lasteni todistustenjakoa kyläkoulumme luokassa. Opettaja neuvoi aluksi eskarilaisia sekä ykkös- ja kakkosluokkalaisia, kumpaan käteen otetaan todistus ja kummalla kädellä kätellään.
Lapsihan jännittää todistuksensaantia, vaikkakin näin pienillä arvostelut ovat vielä kirjallisena, ei numeroina. Yllättävää oli, kuinka nämä kaikki 6-8-vuotiaat, normaalisti niin sanavalmiit ja reippaat kyläkoulun kasvatit, menivät lukkoon kättelytilanteessa.
Kävin myös samana päivänä lääkärillä (kunnon yrittäjähän sairastaa luonnollisesti joululomalla), ja tapasin toisen ammattiryhmän edustajan, joka tarvitsisi kipeästi kättelykoulutusta.
Tuo muuten niin mukavan palvelukokemuksen antanut lääkäri kun tarjosi tullessa ja mennessä ärsyttävän vetelän, suorastaan velton kättelyn. Tämä ei muuten jostain syystä ollut ensimmäinen lääkäriltä saatu valju puristus.
Annoin lasteni opettajalle kevätkaudeksi tehtävän. Ehdotin, että vähintään joka maanantai ja perjantai opettaja ottaa oppilaat vastaan kätellen ja silmiin katsoen. Tätä kun harjoiteltaisiin koko lapsuus, voisi tulevaisuudessa erilaisissa tilaisuuksissa kohdata mukavia, jämäköitä kädenpuristuksia ja katseita silmiin.
Kättely on kuitenkin edelleen arvostettu ele ja myös ensimmäinen kontakti ja ensivaikutelman antaja kohtaamisissa.
Toiset veivaavat, toiset vatkaavat, jotkut antavat vain sormenpäät (ettei vaan kukaan vie koko kättä), joillekin kädenpuristus on vain märän rätin tarjoamista toiselle.
Meidänkin koulukulttuuriimme voisi tuoda jo esikoulusta asti kättelyn ja esittäytymisen kurssit. Nuoret voisivat jengiläpyjen ja yläfemmojenkin sijaan opetella heittämään kunnolla kättä.
Opetellaan itse, ja opetetaan lapsetkin kättelemään. Kukahan vain kävisi lääkäriopiskelijoille opettamassa saman asian?
« Lisa Sounio: Brändikäs – Tuplaamon kirjanurkka | Jos olisin tietoturvakonsultti, tekisin näin »