Viime viikolla kirjoitin epäilyttävistä ihmiskokeista, joita rohkeasti suoritin.
Kohtasin testissäni paljon ihmisiä, joista jotkut vastustelivat päättäväisesti joutumasta testikohteekseni tai jopa vesittääkseen tieteellisen tutkimukseni.
Pahimman vastuksen antoi Helsingin Messujen infopisteen aulaemäntä. Vein asiakkailleni lippuja, ja olisin tarvinnut muutaman kirjekuoren sekä tiedon, ottaako hän niitä vastaan.
Tämä iloisen palvelun ammattilainen teki kaikkensa ollakseen huomaamatta selkänsä takana seisovat kolme ihmistä. Hän teki kaikkensa pysyäkseen kaukana asiakkaistaan.
Hän suorastaan mestarillisen keskittymisen ansiosta pystyi olemaan huomaamatta vienot rykäisyt, kolahdukset ja anteeksi-kysymykset selkänsä takaa.
Viimein sain tämän asiakaspalvelijan huomion ja ystävällisesti kysyin, voinko jättää kirjekuoret (jotka kurkotin itse tiskiltä) hänelle. Asiakaspalvelija palautti kuoret pongina takaisin ja suorastaan kivahti, että sukunimi-etunimi kirjekuoreen, ei heitä kiinnosta, mistä firmasta ne ovat.
Jatkoin taistelua. Kirjoitin nimet kuoreen (olisihan minun pitänyt tietää), ja sain jätettyä liput odottamaan asiakastani. Toivotin asiakaspalvelijalle hyvää messujen jatkoa.
Olisiko heille helpompaa, jos tiskille olisi valmiiksi laitettu kirjekuoria sekä kirjoitettu ohje lippujen jättämisestä infopisteeseen? Joka messupäivä tämä sama rumba kuitenkin uusiutuu? Olisiko tämän ansiosta asiakaspalvelijalla mukavampaa?
Kaiken kaikkiaan päivän saldo oli yksinkertainen. Positiivisuus luo ympärilleen positiivisuutta. Hymyllä saat palkkioksi hymyjä.
Lainaan lopuksi professori Petri Parvilaista ja kysyn: onko meidän elämämme oltava Thaimaan-matkan ja kesäloman välistä Via Dolorosaa? Voisiko elämästä tehdä helpompaa ajattelemalla ja olemalla positiivinen?
« Tappara vs. porkkana | Kirjanurkka: Asiakaspalvelun pikku-jättiläinen »